Turhanpäiten.

Varoitus: Sisältää paljon selittelyjä sekä täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia.

Auts, mikä blogikuolema! Viimeisestä julkaisusta on kulunut viikko ja neljä päivää näemmä ja se tuntuu pieneltä ikuisuudelta, on nimittäin kerennyt tapahtua sen verran.

Olympialaiset ja paralympialaiset loppu viimein ja täytyy myöntää, ettei oo ikävä sitä härdelliä.

On mulla siis aivan oikea syykin tälle jumitukselle! Metsästin duunia kuten muistatte vielä hetki sitten, mutta nytpäs onnistuinkin nappaamaan itelleni oikein oivan paikan : ) Se onki pitänyt aika kiireisenä.
Sijainti on törkeen hyvä ihan muutama metri Ofxord Streetilta vastapäätä Selfridgesin ostoskeskusta ja tauoilla pääsee aina Hyde Parkiin lepäämään.
Meillähän oli viime viikonloppuna aivan uskomattomat helteet täällä, kahtaseitsemää astetta. Nyt on taas viilennyt johonkin kahdenkympin tienoille ja se tuntuu melko viileältä ainakin sisällä minne aurinko ei paista.

Ja mitä kämppään tulee, niin sekin on yksi seikka, mikä on pitänyt kiireisenä. Uuden metsästäminen nimittäin.
Tämän vuokrasopimus loppuu lokakuussa ja sitten oisikin aika etsiä asuntoa paremmilta kulmilta. Länsi oisi aivan unelma (ja järjettömän kallis paikka) elää, mutta ollaan kaikki valmiita maksamaan sijainnista. Toinen aika hauska ois Camden, mutta katsellaan mihin tässä vielä joudutaan!

Malin tarjoilee postauksen tyylit.

Ei tietysti mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Mun lompakko varastettiin toissayönä, eikä edes mikä tahansa lompakko, vaan miumiu. Arrgh toivon edes, että voro tajuaa rakkaani arvon, en nimittäin kestä ajatusta siitä kaunokaisesta vain lojumassa jossain roskiksessa. Onnea vain hänelle hurjan satasen käteisvoitosta, mua hajottaa eniten hankkia uusiksi kaikki ajokortit, kelakortit yms. mitä nyt menetin. Ja kyllähän se ärsyttää, että henkilötunnukset periaatteessa voi olla kenen tahansa käsissä.
Ei se auta, näitä sattuu. Oon ollut tosi haukkana aina tarkastamassa laukun sisältöä taskuvarkaiden varalta, mutta näköjään mikään tarkkaavaisuus maailmassa ei aina auta. Pitäkää varanne Lontoon matkalaiset!

Oi ihana syys.

"Kesä on jo parempi, mutta syksy on paras. Se on kypsä, järkevä ja vakava, se hehkuu asiallisesti, eikä kevytmielisesti."

Ja kyllä sen syyskuun huomasi, kun muutama päivä sitten täytyi jo vetää neuletta ja takkia päälle. Tosin nyt lämpötilat on kivunneet takaisin kahdenkympin yläpuolelle, mutta varsinkin aamuisin syksyn voi aistia helposti ilmassa.

Eikä haittaa pätkääkään!

Viime vuonna olin juuri tänä päivänä aloittanut Helsingin SeaLifessa viimeisen harjoitteluni ja paria päivää ennen käynyt kirjoittamassa ihka ensimmäisen aidon ja oikean vuokrasopimuksen kämppääni Kannelmäkeen (muutin kotoa 15 vuotiaana, mutta asuntoloita ei nyt lasketa.) Muistan sen syksyisen fiiliksen kun kävelin joka päivä nahkatakissani Pasilan asemalta Lintsille.
Kuuden viikon päästä lentäisin ekaa kertaa Lontooseen ilman mitään odotuksia ja autuaan tietämättömänä siitä, että tulisin tykästymään kaupunkiin niin paljon jotta päättäisin heti Suomeen päästyäni kirjautua jokaiselle työnhakupalstalle.
Joulukuun puolella sain tarjouksen, johon tiesin sanovani kyllä, vaikka ilmoitinkin asiaa viikonlopun yli harkitsevani. Tammikuussa roudasin kaksi matkalaukkua Lontooseen, jossa viettäisin seuraavat puolivuotta stressaamatta tulevaisuudesta enempiä. Heinäkuussa olisin voinut suosiolla jäädä Suomeen, mutta tietämättä itsekään kunnolla miksi, varasin kuitenkin liput takaisin. Ja täällä ollaan, edelleen.

(Ja mitä siihen viime postauksen fiaskon lupaukseen tulee, niin loppu hyvin, kaikki hyvin kuten kuvasta voi päätellä.)

Joillekin ihmisille vuosi alkaa aina siististi tammikuusta, mutta itselläni uusi vuosi tuntuu aina alkavan syksystä.
Silloin on kaikista eniten energiaakin säätää vaikka mitä. Tulee hinku opetella kymmenen uutta asiaa, laihduttaa kymmenen kiloa ja säästää kymmenen tuhatta, jotta pääsee sinne maailmanympärimatkalle, josta on haaveillut viimeiset kymmenen vuotta. Tai okei, yhdeksänvuotiaana taisin haaveilla ainoastaan omakotitalosta ja kolmesta lapsesta. Joo, niinpä. Ihminen muuttuu aika radikaalisti siinäkin ajassa.

Minä jatkan tällä suunnalla syksyhypetystäni ja koetan pikkuhiljaa loihtia naamasta sen näköistä, että kehtaan raahautua työhaastatteluun. On niin älyttömän kaunis ilma, että tänään voisi mennä nauttimaan keskustan ihmeistä, jos  vain uskallaudun läpi Stratfordin joka on paralympialaisten aikaan melkoinen sirkus.

Palaillaan!

Kokeileva keittiö.

Minä: Noi näyttää siltä, ku ne pitäs marinoida ja laittaa uuniin..

Essin äiti (puhelimessa): Onko teillä lihaliemikuutioita?

Essi: Ei.

Essin äiti: Onko teillä kermaa?

Essi: Ei.

Minä: Vois ne ehkä palotella, jos ne paistus pannulla silleen..

Essi: Minä ostin vaan lihaa, että syön sen! Mimmosia ne stroganoff-palaset on?

Essin äiti: *tuut tuut*

Essi: Haloo?? Hmh vittu.. No minä palottelen nämä.

Minä: Iskä aina ottaa nuo valkoset pois, koska mä nirhin niistä vielä lihoja kissoille.. Ei sillä, että tietäsin miksi, mutta olen nähnyt näin tehtävän.

Essi: Ai nämä? Okei, no mä otan ne kohta.. Kunhan ne on kypsiä niin ei kai mikään voi mennä vikaan.

Eipä vissiin voi.. Raportoidaan myöhemmin, tuleeko tuosta lopputuloksesta yhtään mitään.

Meikäläisen iskä on paras kokki päällä maan ja suutarin lapsellahan ei tunnetusti ole kenkiä. Ei taida Essilläkään mennä paljon paremmin.